Yksinkertaisuus on kaunista, ja juoksu on yksi yksinkertaisimmista tietämistäni asioista. Onhan juoksu monimuotoista ja erilaisin monimutkaisin tavoin kehoa ja mieltä haastavaa. Tekniikkaa voi hioa, juoksuvarusteilla voi hifistellä ja kenkien erilaisista ominaisuuksista sekä niiden tarpeellisuudesta voi käydä debatteja hamaan tappiin asti. Mutta kaiken sen taustalla juoksu on aika simppeliä. Jalkaa toisen eteen. Juoksemaan oppii juoksemalla, sanoo valmentajani. "Running is the greatest metaphor for life, because you get out of it what you put into it", sanoo Oprah.
Meidän elinsiirtourheilun EM- ja MM-kisoissa jokainen voi kilpailla kisaviikon aikana viidessä lajissa, ja moni käyttääkin tilaisuuden hyödykseen jopa siinä määrin että on ihme, ettei otteluita ole vielä älytty ottaa kisaohjelmaan. Kun joukkuekaverini sprintin lisäksi ansiokkaasti työntävät kuulaa ja hyppäävät korkeutta tai pituutta, minä se vaan juoksen. Olen joskus todennut juoksun sopivan minulle, koska olen niin kömpelö. Pitää vaan pysyä pystyssä ja mennä eteenpäin, ylittää starttiviiva ja ylittää maaliviiva, ja mielellään onnistua pysymään omalla radalla jos matka on 400m tai alle. Vitsiä tässä on vain puolet, mutta totta tosiaan jokin siinä ovaalinmuotoisen radan kiertämisen kauniissa yksinkertaisuudessa vaan vetoaa minuun.
Eilen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen treeni! Ja siksipä varmaan näissä mietteissä nyt olenkin. Olenko ainoa, vai onko muillekin haastavaa tehdä kevään eka vetotreeni ulkona (+ jossain muualla kuin radalla) sen jälkeen, kun on koko talven tehnyt vedot mukavan sisähallin juoksuradan turvissa? Radalla on helppo arvioida ja hallita omaa vauhtia, ja hallissa sää ei pääse vaikuttamaan. Mutta heitäpä meikäläinen kevään korvilla hallista Pirkkolan hiekkatielle ja pasmat menee hetkellisesti ihan sekaisin. Mitä vauhtia täällä ulkona juostaan? Miksi vauhti tuntuu niin hiton erilaiselta kuin sisällä? Mistä minä tiedän mikä pätkä tätä tietä on vaikkapa 200m tai 400m (joihin olen tottunut vauhdin kalibroimaan)? Ohjelmassa lukee 2-minuuttisia rennon kovaa (ja 1-minuuttisia kovaa) mutta miksi vedosta toiseen teen niitä liian kovaa? Missä se rentous piileskelee?
Treenin edetessä yhdestä puristavasta vedosta toiseen tyydyin hyväksymään sen, että tänään menee vähän pyllylleen.
Päivän anti:
- Tee vedot radalla jos se kerran on helpompaa.
- Joskus treeni vaan epäonnistuu, ja se on ihan ok.
- Juoksu on silti juoksua, treeni on silti treeni.
- Muista nauttia, koska tämä on oma valinta. Aina ei tarvitse/kuulu tuntua mukavalta, mutta kivaa voi olla.
- Seura voi auttaa. Jälkikäteen totesin, että tässä treenissä juoksukaverin tai -ryhmän läsnäolo olisi tuonut iloa ja rentoutta.
Yhtäkkiä juoksu tuntuukin monimutkaisemmalta. On niin paljon muuttuvia olosuhteita, ja minun mahdollisuuteni vaikuttaa kaikkiin niistä ovat aika rajalliset - kun en voi aina edes omaa fiilistänikään muuttaa. Pitää vaan palata siihen ytimeen, jossa pistetään jalkaa toisen eteen.
Tällaisilla ajatuksilla tähän uuteen viikkoon. Kivaa maanantaita kaikille ja nautitaanpa kevään tulosta, hämmentää se sitten treeniä tai ei ;)
Meidän elinsiirtourheilun EM- ja MM-kisoissa jokainen voi kilpailla kisaviikon aikana viidessä lajissa, ja moni käyttääkin tilaisuuden hyödykseen jopa siinä määrin että on ihme, ettei otteluita ole vielä älytty ottaa kisaohjelmaan. Kun joukkuekaverini sprintin lisäksi ansiokkaasti työntävät kuulaa ja hyppäävät korkeutta tai pituutta, minä se vaan juoksen. Olen joskus todennut juoksun sopivan minulle, koska olen niin kömpelö. Pitää vaan pysyä pystyssä ja mennä eteenpäin, ylittää starttiviiva ja ylittää maaliviiva, ja mielellään onnistua pysymään omalla radalla jos matka on 400m tai alle. Vitsiä tässä on vain puolet, mutta totta tosiaan jokin siinä ovaalinmuotoisen radan kiertämisen kauniissa yksinkertaisuudessa vaan vetoaa minuun.
Eilen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen treeni! Ja siksipä varmaan näissä mietteissä nyt olenkin. Olenko ainoa, vai onko muillekin haastavaa tehdä kevään eka vetotreeni ulkona (+ jossain muualla kuin radalla) sen jälkeen, kun on koko talven tehnyt vedot mukavan sisähallin juoksuradan turvissa? Radalla on helppo arvioida ja hallita omaa vauhtia, ja hallissa sää ei pääse vaikuttamaan. Mutta heitäpä meikäläinen kevään korvilla hallista Pirkkolan hiekkatielle ja pasmat menee hetkellisesti ihan sekaisin. Mitä vauhtia täällä ulkona juostaan? Miksi vauhti tuntuu niin hiton erilaiselta kuin sisällä? Mistä minä tiedän mikä pätkä tätä tietä on vaikkapa 200m tai 400m (joihin olen tottunut vauhdin kalibroimaan)? Ohjelmassa lukee 2-minuuttisia rennon kovaa (ja 1-minuuttisia kovaa) mutta miksi vedosta toiseen teen niitä liian kovaa? Missä se rentous piileskelee?
Treenin edetessä yhdestä puristavasta vedosta toiseen tyydyin hyväksymään sen, että tänään menee vähän pyllylleen.
Päivän anti:
- Tee vedot radalla jos se kerran on helpompaa.
- Joskus treeni vaan epäonnistuu, ja se on ihan ok.
- Juoksu on silti juoksua, treeni on silti treeni.
- Muista nauttia, koska tämä on oma valinta. Aina ei tarvitse/kuulu tuntua mukavalta, mutta kivaa voi olla.
- Seura voi auttaa. Jälkikäteen totesin, että tässä treenissä juoksukaverin tai -ryhmän läsnäolo olisi tuonut iloa ja rentoutta.
Yhtäkkiä juoksu tuntuukin monimutkaisemmalta. On niin paljon muuttuvia olosuhteita, ja minun mahdollisuuteni vaikuttaa kaikkiin niistä ovat aika rajalliset - kun en voi aina edes omaa fiilistänikään muuttaa. Pitää vaan palata siihen ytimeen, jossa pistetään jalkaa toisen eteen.
Tällaisilla ajatuksilla tähän uuteen viikkoon. Kivaa maanantaita kaikille ja nautitaanpa kevään tulosta, hämmentää se sitten treeniä tai ei ;)
 |
| Kuva: Karhu |
Kommentit
Lähetä kommentti